Nyt on ollut ego niin suuri, että hyvä kun ovista mahtuu sisään! Minä olen suurin, minä olen kaunein, fiksuin, upein... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Emäntä tosin toppuuttelee ja on kerennyt jo korottamaan ääntäkin, kun kuulemma liikaa pullistelin kotona. Pyh! No joka tapauksessa reissussa tässä on taas oltu - tällä kertaa junalla itä naapurissa. Sen verta itsetuntoa hivelevä reissu oli, että pakko kehua teillekin.

Itsetuntoa siis nosti emännän ylenpalttiset kehut joka tilanteessa ja ihmisten ihailevat katseet. Minusta onkin mukava reissata nimen omaan sen takia, kun ihmiset minusta niin tykkäävät joka paikassa. Tosin tällä kertaa niitä ihmisiä oli niin paljon joka puolella, että jouduin luottamaan emännän suojeluun nolottavan usein. Matkamme alkoi aamuyöstä täältä kotoa. Aavistin jo illalla, että matkaan ollaan lähdössä, kun emäntä pakkaili laukkua ja mikä parasta: myös minun repun! En ollut pysyä nahoissani, vaan touhukkasti pakkasin reppuun muun muassa pallon. Laiton sinne varoilta myös Inkan (siis sen ihmispennun) sukat, mutta ne emäntä otti pois. Siitäkös ilo repesi! Oltiin lähdössä ihan emännän kanssa kahdestaan. Ensimmäinen yllätys tuli jo kotipihassa, sillä lähdimme matkaan isännän autolla. Sillä en ollutkaan ennen matkustanut. Mutta heti perään tuli uusi yllätys, sillä matkustimme vain kaupunkiin Joensuuhun. Eihän se ollut mikään matka - noin lyhyt. Siellähän me käytiin muutenkin harvase päivä. Mutta sitten tilanne valkeni: lähdimmekin junalla! Se oli minulle aivan uusi kokemus. Täytyy sanoa, että hieman jännitti. Siksi pysyttelinkin tiukasti emännän takana enkä vilkuillut sivuille. Junassa pääsin onneksi omaan lainahäkkiin.

Aikamme kolkuteltua päättelin meidän tulleen perille, koska emäntä pakkaili tavaroita. Olimme saapuneet Kouvolaan ja tohkeissani jo yritin miettiä minne mahdollisesti olimme menossa. Tylsäksihän se touhu pian paljastui, sillä jäimme istuskelemaan penkille. Odotimme kuulemma toista junaa. Emäntä yritti käskeä jossain vaiheessa minua pissalle, mutta eihän se sellaisen paineen alla onnistunut. Sitten olikin aika siirtyä toiseen junaan. Asemalla oli muitakin koiria, mutta ilmeisesti he eivät olleet kovin paljoa matkustaneet, kun alkoivat heti räyhäämään minulle. Junassa meitä odottikin jo ystävä, jota en muistanut kovin usein nähneeni. Olimme saaneet aivan ikioman sviitin, jossa minulla oli tilaa pötkötellä. Tässä sviitissä oli lasiseinä, jonka takaa ohi kulkevat ihmiset ihastelivat minua. Alkuun jaksoin kaikille heiluttaa häntääni, mutta ihmisiä tuntui olevan niin paljon, että päätin lopulta vain käydä nukkumaan - häntään olisi kuitenkin tullut rasitusvamma.

Sitten vihdoin alkoi tuntua siltä, että olimme tulleet perille. Kaikki ne lukemattomat ihmiset ryntäsivät yllättäen ulos. Oma emäntä oli mielestäni kovin fiksu, sillä hän ei tupannut siihen pahimpaan ryysikseen. Kun vihdoin pääsimme ulos päätin olla kaikessa rauhassa. Selkärangassa oli nimittäin sellainen kutina, että en olisi kuitenkaan osannut johdattaa meitä oikeaan suuntaan. Ette arvaakaan millainen helpotus oli, kun auto johon siirryimme oli tuttu ja turvallinen sininen Volvo! Tämähän reissu sai mukavan käänteen. Matkasimme jonkin tovin autolla ja kökötin tyytyväisenä takakontissa. Sitten tulimme perille. Olin siitä aivan varma - olinhan ollut jo lukuisia kertoja ennenkin hotellissa. Huomasin, kuinka ihmiset ihailivat ja katselivat minua. Mutta täytyy tunnustaa, että olin tässä vaiheessa päivää niin poikki, etten jaksanut kuin rojahtaa lattialle odottamaan huoneeseen pääsyä.

Totesimme huoneen siistiksi, tilavaksi ja emäntä ystävineen ihasteli vielä maisemia. Huokasimme hetken ja pian tulikin jo lähtö. Oli tarkoitus etsiä minulle ulkoilu puisto ja katsella hieman kaupunkia. Kun lähdimme kävelemään, niin totesin, että eihän tämä Pietariksi kutsuttu kaupunki ollut kummempi. Ehdin jo ihmetellä, että mitä kummaa emäntä oikein tohkeissaan selitti yhdestä Euroopan suurimmista kaupungeista. Taisin niin sanoakseni nielasta ennen kuin tipahti. Käännyimme kulman taakse ja hyvä, etten pudonnut jaloiltani. Ihmisiä tuli vasemmalta ja oikealta, niitä oli edessä ja takana. Autoja meni ja ääntä ja hajuja oli valtavasti. Liimauduin emännän jalkaan kiinni ja päätin luottaa tällä kertaa häneen kaikessa - tuli mitä tuli. Kävelimme ja kävelimme ja emäntä kehui minua kovasti hyvästä käytöksestä. Näin meidän kesken tällä kertaa ei olisi tullut mieleenkään esittää omia temppuja. Löysimme pitkän kävelyn päätteeksi jonkin sortin nurmikon läntin (siis minähän en voi missään nimessä pissata asfaltille). Mutta hyh kauheaa. Kakkaa oli joka puolella. Hyi kamala! Mulkaisin jo emäntää, että siihenkö minun olisi pitänyt kyykistyä. Yäk! Emäntä yritti aikansa saada minua tarpeilleni, mutta en vain yksinkertaisesti voinut. Nurmikko oli niin iljettävä! Vihdoin päätimme jatkaa matkaa. Vihdoin löytyi puisto, johon minäkin suostuin asioimaan.

Aamulla emännän elkeet olivat sen suuntaisia, että näyttelyä oli tiedossa. Askelsin aulan läpi suorastaan liidellen. Nyt oli parempi paikata eilistä lorvailua. Yritin olla mahdollisimman ryhdikäs ihailevien katseiden alla. Nyt Nevskyn ruuhka ei tullut enää niin suurena järkytyksenä. Osasin suhtautua asiaan lunkisti. Siirrymme jälleen minulle uuteen kulkuneuvoon: bussiin. Ihmiset olivat jälleen kovin mukavia ja pospottivat minulle hassusti: "oooh! sabaka!" Emäntä käyttäytyi hieman hermostuneesti - ilmeisesti tästä kulkuneuvosta piti osata poistua oikeaan aikaan. Olen huomannut, että ihmiset eivät aina ymmärrä toisiaan. Me koirathan olemme universaaleja maailman kansalaisia ja ymmärrämme vähän kauempaakin tulevia lajitovereita. Ihmisillä ei näköjään ole niin helppoa. Ymmärtäähän tuon: korvat eivät liiku, ihmiset eivät haistele toisiaan ja häntäkin on jäänyt johonkin. Kommunikoi siinä sitten. No joka tapauksessa emäntä yritti kysellä jotain tähän tapaan: "Isvinitsie, skasite pasalsta gdie Len expo" En ollut koskaan kullut tuollaista emännän suusta. Nämä muut ihmiset innostuivat kovin ja alkoivat kovasti viittomaan eri suuntiin ja emännän ilmeestä näki, ettei hän ymmärtänyt yhtään mitä hänelle yritettiin sanoa. Mutta jollain ihmeen konstilla asia selvisi ja hyppäsimme oikealla paikalla pois kyydistä.

Ihmettelin kovasti. Kuvittelin, että olimme tulleet näyttelyyn. Toki paikalla oli koiria ja ihmisiä, mutta tuntui, että vilinää oli paljon vähemmän kuin mihin olen näyttelyissä tottunut. Mutta aivan selvästi show oli sitä samaa kuin kotonakin. Päätin ottaa kauneus unet ennen kehään menoa. Edellisestä kehästä olikin jo kulunut pitkä, pitkä aika. Havahduin, kun ympäriltä alkoi kuulumaan "Hovowart, hovowart!" Emäntä hyppäsi kummissaan ylös. Ilmeisesti meidän aikataulua oli aikaistettu. Nopea sukiminen, hihnan vaihto ja tikkana kehän laidalle. Kilpakumppanina oli vain nuori uros. Ihan mukavan näköinen nuorukainen, täytyy sanoa. Ensin olin hämmentynyt. Näytti, että en ollut saavuttanut täällä mitään - näinkö oli koko matka tehty turhan takia! Vihdoin emäntä supatti, että olin ollut kaunein. Huh! Odottelimme papereita tovin ja emäntä yritti keskustella ilmeisesti kolmen eri kielen sekoituksella sen nuorukaisen omistajan kanssa. Selvisi, että Venäjällä on ainoastaan neljä hoffia ja tämäkin nuorukainen oli matkannut Pietariin Tsekeistä saakka.

Matkustimme takaisin hotelliin jälleen bussilla. Ihmiset ihastelivat jälleen minua, mutta bussi oli aivan täynnä ja minä olin kovin väsynyt. En jaksanut kovin seurustella tuntemattomien kanssa. Emäntä ystävineen ihasteli Pietarin kauneutta ja sen monia loisteliaita rakennuksia. Olimme kaikki niin väsyneitä, että jätimme ryhmäkehät väliin ja otimme päiväunet hotellissa. Lähdimme illalla taas ulkoilemaan. Lenkin päätteeksi emäntä oli tikahtua naurusta. Aivan hotellin takapihalla oli koirapuisto! Suotta oltiin eilisiltna kävelty tuntitolkulla. Kotonahan minä yleensä pidän puoliani ja katson tarkkaan kenen kanssa seurustelen. Nyt en tohtinut olla ärhäkkä - oltiinha sitä vieraalla maalla. Emäntä rohkeni laskemaan minut irti ja sain liikua ja verrytellä jäseniäni vapaasti. Moni paikallinen koira tuli tekemään tuttavuutta kanssani ja saimme mukavat leikit aikaiseksi. Osa koirista oli valtavan suuria. Jopa minua isompia! Päätin vetäytyä välittömästi emännän suojiin ja näytin erityisen kauniin perusasennon. Päättelin, että oli parempi pyrkiytyä kaikin tavoin emännän suosioon.

Seuraavana aamuna emäntä lähti ystävänsä kanssa katsomaan vielä nähtävyyksiä. He tulivat kovalla tohinalla takaisin ja tavarat suorastaan lensivät kasseihin. Emäntä totesi, että Iisakin kirkko oli upea ja loistelias ja hän alkoi vihdoin ymmärtämään termiä "kaunis turhuus". Ihmiset olivat tällä kertaa päättäneet tilata taksin, sillä meidän oli kuulemma heti mentävä näyttelypaikalta taas junaan. Pitkän odottelun jälkeen auto tuli. Hah, vihdoin arvoni oli ymmärretty ja kapusin takapenkille emännän syliin. Siinä sitten paistattelin ja matkustin kuin kuningatar ikään. Ikkunoista näin kuinka kova ruuhka oli. Olimme suorastaan jumissa. Emäntä alkoi jo tuskailemaan kellon kanssa, sillä meidän oli määrä olla kehässä jo pian. Hyppäsimme autosta ja juoksimme kiireen vilkkaan näyttelyhalliin. Emäntä kävi viemässä osallistumismaksumme tiskiin ja ryntäsimme kehän laidalle. Kehämme alkoi juuri. Se samainen nuorukainen olikin jo kehässä ja tällä kertaa sai puunaukset jäädä. Vedimme oman vuoromme rutiinilla ja tällä kertaa tuloksena oli VSP. Mutta kuulemma se viimeinen cacib tuli, josta olimme kovin tyytyväisiä. Olin itsekin kovin ylpeä saavutuksesta. Minua kuulemma saa jatkossa tituulerata kansainväliseksi näyttelyvalioksi.

Kotimatka sujui jälleen rattoisasti junassa. Nythän se oli jo kovin tuttua touhua. Meitä oli opastamassa se sama ystävällinen konnari, joka auttoi meitä kantamuksien kanssa. Jäimme hieman aiemmin pois junasta kuin tulomatkalla. Tällä kertaa Vainikkalassa. Jatkoimme tästä isolla taksilla Lappeenrantaan ja sain jälleen kehuja hienosta käytöksestäni. Noh jos näin paljon kehutaan, niin pitänee aina käyttäytyä näin. Odottelimme jälleen asemalla ja vaihdoimme junaa. Tällä kertaa taas tarvitsimme häkkiä. Koin eräällä pysähdyksellä järkytyksen. Samaan vaunuun änki kissa. Voitteko kuvitella! Hillitsin itseni - pieni epäilys oli, että räyhäämisestä olisi voinut tulla kovastikin sanomista. Yön hämyisinä tunteina olimme vihdoin kotona. Sain sapuskaa ja tyytyväisenä huokaisin omaan pesääni. Kylläpä reissaaminen on rankkaa, mutta jälleen oli mukavaa!