Rakas päiväkirja,

Emäntä on ollut koko kevään joko turkasen kiireinen tai pohjattoman väsynyt, joten en ole saanut häntä koneen äärelle naputtelemaan. Mutta nyt kun muu poppoo on päiväunilla, sain vihdoin tilaisuuteni hänen sihteeripalveluilleen.

Emäntä tuoksui koko kevään omituiselta ja se käyttäytyikin välillä niin epämääräisesti, että toisinaan tuntui, ettei häntä uskalla laskea silmistä hetkeksikään. Päätin seurata vessaankin - ihan vain varmuuden vuoksi. Minussa heräsi myös vahva suojelun halu ja päätin karkoittaa kaikki uhkaavat tekijät emännän ympäriltä. Tässä asiassa piti kyllä kuunnella emännän toiveita, ettei homma menisi överiksi.

Uskokaa tai älkää - kaiken suojelun palkaksi ryökäleet kantoivat meille taas pennun!! Sellainen ihmisnarttupennun. Täytyy vain ihmetellä kuinka tuo itseään ylivertaisena pitävä laji selviää ensimmäisiä viikkoja pidemmälle, kun pennut ovat niiiin avuttomia, eivätkä laske emojaan mihinkään. Kuinka niille voi edes etsiä ruokaa, kun emot voivat jättää pentunsa vain hetkeksi ilman valvovaa silmää. Me ollaankin Napsun kanssa yritetty parhaan kykymme mukaan auttaa emäntää ja isäntää hoito toimissa.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että aivan ensimmäisinä päivinä teki mieli vähän mököttää. Ensinnäkin emäntä lähti reissuun viideksi päiväksi ja kun tuli takaisin pentu kainalossa, niin kuri koveni kertaheitolla äärimmäisyyksiin. Ei saa tehdä sitä, ei saa tehdä tätä, ole kunnolla, pysy maassa... Tätä simputusta tuntuu vain jatkuvan. Onneksi myös talouden valkoiset saavat osansa. Jokatapauksessa, kun keväällä sain jatkuvasti kuulla siitä, miten tärkeä koira olenkaan emännälle ja suureksi avuksi monessa asiassa, niin tällainen kohtelu tuntui epäoikeudenmukaiselta. Jaksoin mököttää vajaan päivän verran, mutta sitten uteliaisuus todella voitti ja päätin alkaa erityisen tottelevaiseksi ja kuuliaiseksi. Nyt sitten olen taas päässyt emännän suosioon ja saan kulkea mukana erilaisissa paikoissa.

Esimerkiksi kävimme marjassa kuluneella viikolla. Hieman teki mieli närkästyä asiasta, kun yritin kaikessa rauhassa poimia mustikoita, niin emäntä seurasi koko ajan perässä ja hätisti puskasta pois. Marjat olisi kuulemma pitänyt saada sankkoon - ei suuhun. Mitä järkeä on kanniskella mustikoita pois metsästä, kun ne voi hoidella samoin tein? Kysynpä vaan. Ihmiset tuntuvat elävän aivan liikaa tulevassa ja unohtavan nauttia nykyhetkestä. Kaikenmoinen hamstraaminen ja tulevaisuudesta huolehtiminen tuntuu aiheuttavan aikamoista stressiäkin. Hei, ottakaa rennosti ja nauttikaa vaikkapa nyt niistä mustikoista just silloin juuri siinä paikassa!

Emännällä on kummallisia vihollisia. Vietin erään illan hänen kanssaan kasvimaalla sotimassa jotain rikkaruohoja vastaan. Ne olivat kuulemma emännän poissaollessa vallanneet koko kasvimaan. Yritin jäljestää näitä rikkaruohoja, mutta ilmeisesti olin väärillä jäljillä, kun emäntä huhuili koko ajan viereen (pelkäsi, että lähtisin vartioimaan pihamaata läheiselle tielle). Vihdoin taisin hoksata jutun juonen, kun yritin kaivaa mansikoita vesiheinän seasta. Ilmeisesti juuri nuo heinät olivat niitä vihollisia, kun emäntä niin kovasti kehui toimintaani. Kyllä olin ylpeä itsestäni. Urakka jäi meiltä kesken, kun se ihmispentu taas alkoi huutelemaan emäntää sisälle. Mutta aivan kuin olisin kuullut emännän mutisevan jotain kemiallisesta sodan julistuksesta rikkaruohoille...

Isäntäkin sai emännän omituisuudesta osansa kevään aikana. Isäntä väitti kiven kovaan, että naisista - olivatpa sitten kaksi- tai nelijalkaisia - on hankala ottaa selvää. Tico kuulemma menee reilusta sohvan viereen ja paiskaa tassulla, että nyt tekisi rapsutus kutaa. Napsu taas menee vaivihkaa sohvan viereen ja jos isäntä ei heti hoksaa rapsuttaa, niin palkkiona on kylmä mulkaisu ja mielenosoituksellinen selän kääntö. Ihmisissäkin kuulemma nämä naiseläjät eivät saa suoraan sanottua, jos on jotakin ongelmaa vaan mieseläjän täytyy yrittää nyhtää tieto emännästä ja asiat helpottuvat kertaheitolla. Itse en tunnusta moista, en... Mököttäminenhän ei ole tätä eihän?