Kylläpäs aika on mennyt vauhdilla. Korvat ovat suorastaan lepattaneet kaikissa niissä asian käänteissä, joissa tätä hovawarttia on pyöritelty. Mutta jos alkaisin kertomaan aivan kesän loppupuolelta.

Uimakouluharjoitukset jatkuivat koko kesän ja lopulta heinäkuun helteisinä päivinä hoksasin viimein jutun juonen. Ja ah! Sitten minua ei pitänyt enää mikään. Aivan parasta mitä tiedän, on ottaa vauhtia rannasta, juosta täysillä laiturin päähän  ja tehdä superloikka järveen. Pisimmilläni tein ainakin kolmen metrin loikan. Ja jos äiskä tai iskä heittää minulle keppiä, niin hakisin sitä vaikka kuinka kauan järven selältä. Ja tulkaa vaan viivalle. Kun tämä neliveto kauhoo järvessä, niin siinä kalpenee Sievinen ja Sievisen veli!

Mutta kyllä minun kärsivällisyyttä on koeteltu. Isi kantoi meille sellaisen valkoisen kirpun. Ja oli kuin Hangon keksi, joten kyllä minä siitä vähän herneitä vedin kuonoon. En puhunut iskälle kahteen päivään. Ja vaikka äiskäkin oli juonessa mukana, niin en tohtinut kuitenkaan hänelle vihoitella. Mutta isin rapsutuksiin en lähtenyt, väistin heti moisia hyvittely yrityksiä. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että on se kirppu osoittautunut mainioksi kaveriksi. En tiedä miten aikani olisi kulunut, jos minulla ei olisi Napsua rääkättävänä. Tai kyllä se Napsu enempi rääkkää minua, mutta sekin on ihan kivaa.

Syksyllä kuitenkin alkoi selkään sattumaan. Ihmiset eivät sitä tajunneet, vaan harrastukset ja kaikki jatkui entiseen malliin. Jatkuva jomotus teki minusta kiukkuisen, enkä sietänyt muita koiria lähelläkään meidän reviiriä. Itseasiassa olisi ollut tosi kiva tapella oikein kunnolla, niin olisi saanut välillä muuta ajateltavaa. Piti käydä Riiassakin asti näyttelytouhuissa, mutta minua ei huvittanut yhtään. Lopulta minua koski niin paljon, että päädyin vaan makaamaan ja olemaan omissa oloissani. Silloin vasta ihmiset tajusivat, että jotain on vinossa. Lääkärissä menikin sitten kaksi päivää, kun en osannut suoraan sanoa mihin koskee. Lopulta vaiva löytyi ja sopivat lääkkeet. Sanoivat, että selkälihas oli tulehtunut. Nyt tuntuu, että ei kestä nahkoissaan, kun töppöset taas nousevat entiseen malliin.

Siellä Riiassa muuten oli ihan mukavaa. Pitkän pitkä automatka tietysi kävi jonkin verran voimille, mutta perillä kaupungissa oli menoa ja meininkiä. Kuten jo kesän Tallinnan reissulta opin, niin kannattaa olla kärsivällinen vieraassa kaupungissa ajaessa. Nytkin tukimme tyylipuhtaasti yhden kadun perjantain iltana - parhaimpaan meno aikaan. Ilmeisesti kaupungissa ei oltu totuttu näkemään tällaisia kauniita hovarontteja. Ihmiset ihastelivat ulkoista olemustani, mutta kiusallisen kaukaa. Kukaan ei tullut rapsuttamaan. Emäntäni ja hänen ystävänsä naureskelivat, että taitaa minun kanssani olla erittäin turvallista kulkea, kun kaikki kiersivät meidät vähintään viiden metrin etäisyydeltä... Meinasimme jäädä vaille yöpaikkaa, kun vuokraemäntämme näki minut. Vaikka olin niin kauniisti ja kiltisti kuin ikinä vain olla osasin, pelkäsi tämä rouvashenkilö minua. Kehtasi vielä epäillä, että laitan asunnon remonttiin. Noh, saimme puhuttua meille varaamamme yöpaikat - tosin piti esitellä meidän tottelevaisuusosaamista ensin. Ymmärsin pelin hengen ja tein mallikkaasti kaiken minkä osasin.

Onneksi taas tuli lunta. Tällä hetkellä parasta on pomppia lumihankeen ja saada emäntä kellalleen kinokseen. Sitten voi sukellella ja kylpeä lumessa. Ah, elämä on ihanaa!