Se on kuulemma taas se aika vuodesta, että pitäisi jonkinsortin yhteenvetoa tehdä elämänsä taipaleilta. Tuossa aurinkoa ottaessa sitten kertailin hieman näitä menneinä vuosina tapahtuneita asioita.

Nykyinen elämäni alkoi oikeastaan silloin kun emäntäni haki minut Viitasaaren ABC:ltä. Muutin monen sadan kilometrin päähän, mutta eipä se minua oikeastaan vaivannut. Täällä tuntuu olevan enemmän mäkiä, mutta niistäpä ne pallot sitten pyörivätkin mukavemmin alaspäin. Alkuunsa sain olla ihan itsekseni talon valtiattarena, mutta pikkuhiljaa huushollissa väkimäärä on kasvanut. Alkuun se tuntui minusta varsin järkyttävältä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, ei elämä ole yhtään hullummaksi muuttunut.

Ensin tuli isäntä. Isännän kanssa olemmekin kehittäneet aivan oman leikin lihapullien kanssa. Pelin henkihän on se, että isäntä yrittää kaiin tavoin varjella lihapulliaan ja minun tehtävä on sitten saada mahdollisimman monta syötyä. Peli on haastava ja vaatii viekkautta ja oveluutta - molemmilta osapuolilta. Peli taitaa tällä hetkellä olla 5-4 minun edukseni. Vielä kun keksisin, miten pääsisin jääkaappiin. Se helpottaisi pärjäämistäni tässä pelissä oleellisesti.

No sitten tuli Napsu. Tuo ärhäkkä pikku narttu, joka on kuitenkin pohjimmiltaan ujo nautiskelija. Napsun kanssa meillä on ollut monia mukavia hetkiä niin metsässä kuin tarhassamme. Erityisen lämmöllä muistelen niitä aikoja, kun pääsimme aamuyöstä partioimaan lähialueille. Tico tulikin jokin aikaa myöhemmin. Tico pelkäsi alkuun minua kovasti, mutta nyt mielestäni tulemme juttuun oikein hyvin. Olenkin yrittänyt olla erityisen kiltti Ticolle. Meillä on ollut silloin tällöin ongelmia siitä, kun emäntä on korottanut minulle ääntään jaTico on pelästynyt valtavasti. Heh - eiköhän se vielä joskus se emännänkin huutaminen lopu.

Viimeisin tulokas on tuo Inka -ihmispentu. Sekin on osoittautunut oikein mukavaksi tapaukseksi. Nautin erityisesti yhteisistä lenkeistä. Katsokaas, kun Inka lenkkeilee vaunuissa. Ja niissä vaunuissa on aivan vastustamattoman ihanat renkaat. En voi vastustaa kiusausta tarrata renkaisiin! Lenkit ovat niin riemukkaita, kun voin hyppiä, haukkua ja riehua vaunujen ympärillä. Lenkkeihin kuuluukin oleellisena osana emännän äänijänteiden aukaiseminen. Yleensä se huutaa ensimmäiset puoli kilometriä nimeäni naama punaisena. Se tekee hyvää hänen keuhkoillensa.

Vaikken todellakaan vedä vertoja siskolleni pienissä onnettomuuksissa, niin olen kyllä osoittanut olevani pesunkestävä hovawartti. Tassu on ollut paketissa pariin otteeseen ja sairaslomaa on tullut vietettyä. Alkuun me harrastimme emäntäni kanssa kaikenlaista mukavaa, mutta jostain syystä tulin siitä kovin vihaiseksi. Selvisi, että selkääni sattui ja olen nyt keskittynyt muihin lajeihin. Lihapullapelistä kerroinkin, mutta muita lempiharrastuksiani ovat purkan etsintä, uiminen ja kenkien piilottelu. Pidän kovasti myös matkustelusta ja näyttelyissäkin viihdyn mainiosti.

Minulla on oma yksiö ja suoritan päivittäin vartiointia omasta tarhastani. Ruokaa tulee säännöllisesti ja välillä onnistun sitä hankkimaan itsekin. Minulla on myös ikioma tennispallo. Näin neljävuotiaana voisinkin todeta, että bisnekset sujuu hyvin ja vointikin on mitä mainioin. Siispä kuono kohti uusia seikkailuja!

Itsetuntoa siis nosti emännän ylenpalttiset kehut joka tilanteessa ja ihmisten ihailevat katseet. Minusta onkin mukava reissata nimen omaan sen takia, kun ihmiset minusta niin tykkäävät joka paikassa. Tosin tällä kertaa niitä ihmisiä oli niin paljon joka puolella, että jouduin luottamaan emännän suojeluun nolottavan usein. Matkamme alkoi aamuyöstä täältä kotoa. Aavistin jo illalla, että matkaan ollaan lähdössä, kun emäntä pakkaili laukkua ja mikä parasta: myös minun repun! En ollut pysyä nahoissani, vaan touhukkasti pakkasin reppuun muun muassa pallon. Laiton sinne varoilta myös Inkan (siis sen ihmispennun) sukat, mutta ne emäntä otti pois. Siitäkös ilo repesi! Oltiin lähdössä ihan emännän kanssa kahdestaan. Ensimmäinen yllätys tuli jo kotipihassa, sillä lähdimme matkaan isännän autolla. Sillä en ollutkaan ennen matkustanut. Mutta heti perään tuli uusi yllätys, sillä matkustimme vain kaupunkiin Joensuuhun. Eihän se ollut mikään matka - noin lyhyt. Siellähän me käytiin muutenkin harvase päivä. Mutta sitten tilanne valkeni: lähdimmekin junalla! Se oli minulle aivan uusi kokemus. Täytyy sanoa, että hieman jännitti. Siksi pysyttelinkin tiukasti emännän takana enkä vilkuillut sivuille. Junassa pääsin onneksi omaan lainahäkkiin.

Aikamme kolkuteltua päättelin meidän tulleen perille, koska emäntä pakkaili tavaroita. Olimme saapuneet Kouvolaan ja tohkeissani jo yritin miettiä minne mahdollisesti olimme menossa. Tylsäksihän se touhu pian paljastui, sillä jäimme istuskelemaan penkille. Odotimme kuulemma toista junaa. Emäntä yritti käskeä jossain vaiheessa minua pissalle, mutta eihän se sellaisen paineen alla onnistunut. Sitten olikin aika siirtyä toiseen junaan. Asemalla oli muitakin koiria, mutta ilmeisesti he eivät olleet kovin paljoa matkustaneet, kun alkoivat heti räyhäämään minulle. Junassa meitä odottikin jo ystävä, jota en muistanut kovin usein nähneeni. Olimme saaneet aivan ikioman sviitin, jossa minulla oli tilaa pötkötellä. Tässä sviitissä oli lasiseinä, jonka takaa ohi kulkevat ihmiset ihastelivat minua. Alkuun jaksoin kaikille heiluttaa häntääni, mutta ihmisiä tuntui olevan niin paljon, että päätin lopulta vain käydä nukkumaan - häntään olisi kuitenkin tullut rasitusvamma.

Sitten vihdoin alkoi tuntua siltä, että olimme tulleet perille. Kaikki ne lukemattomat ihmiset ryntäsivät yllättäen ulos. Oma emäntä oli mielestäni kovin fiksu, sillä hän ei tupannut siihen pahimpaan ryysikseen. Kun vihdoin pääsimme ulos päätin olla kaikessa rauhassa. Selkärangassa oli nimittäin sellainen kutina, että en olisi kuitenkaan osannut johdattaa meitä oikeaan suuntaan. Ette arvaakaan millainen helpotus oli, kun auto johon siirryimme oli tuttu ja turvallinen sininen Volvo! Tämähän reissu sai mukavan käänteen. Matkasimme jonkin tovin autolla ja kökötin tyytyväisenä takakontissa. Sitten tulimme perille. Olin siitä aivan varma - olinhan ollut jo lukuisia kertoja ennenkin hotellissa. Huomasin, kuinka ihmiset ihailivat ja katselivat minua. Mutta täytyy tunnustaa, että olin tässä vaiheessa päivää niin poikki, etten jaksanut kuin rojahtaa lattialle odottamaan huoneeseen pääsyä.

Totesimme huoneen siistiksi, tilavaksi ja emäntä ystävineen ihasteli vielä maisemia. Huokasimme hetken ja pian tulikin jo lähtö. Oli tarkoitus etsiä minulle ulkoilu puisto ja katsella hieman kaupunkia. Kun lähdimme kävelemään, niin totesin, että eihän tämä Pietariksi kutsuttu kaupunki ollut kummempi. Ehdin jo ihmetellä, että mitä kummaa emäntä oikein tohkeissaan selitti yhdestä Euroopan suurimmista kaupungeista. Taisin niin sanoakseni nielasta ennen kuin tipahti. Käännyimme kulman taakse ja hyvä, etten pudonnut jaloiltani. Ihmisiä tuli vasemmalta ja oikealta, niitä oli edessä ja takana. Autoja meni ja ääntä ja hajuja oli valtavasti. Liimauduin emännän jalkaan kiinni ja päätin luottaa tällä kertaa häneen kaikessa - tuli mitä tuli. Kävelimme ja kävelimme ja emäntä kehui minua kovasti hyvästä käytöksestä. Näin meidän kesken tällä kertaa ei olisi tullut mieleenkään esittää omia temppuja. Löysimme pitkän kävelyn päätteeksi jonkin sortin nurmikon läntin (siis minähän en voi missään nimessä pissata asfaltille). Mutta hyh kauheaa. Kakkaa oli joka puolella. Hyi kamala! Mulkaisin jo emäntää, että siihenkö minun olisi pitänyt kyykistyä. Yäk! Emäntä yritti aikansa saada minua tarpeilleni, mutta en vain yksinkertaisesti voinut. Nurmikko oli niin iljettävä! Vihdoin päätimme jatkaa matkaa. Vihdoin löytyi puisto, johon minäkin suostuin asioimaan.

Aamulla emännän elkeet olivat sen suuntaisia, että näyttelyä oli tiedossa. Askelsin aulan läpi suorastaan liidellen. Nyt oli parempi paikata eilistä lorvailua. Yritin olla mahdollisimman ryhdikäs ihailevien katseiden alla. Nyt Nevskyn ruuhka ei tullut enää niin suurena järkytyksenä. Osasin suhtautua asiaan lunkisti. Siirrymme jälleen minulle uuteen kulkuneuvoon: bussiin. Ihmiset olivat jälleen kovin mukavia ja pospottivat minulle hassusti: "oooh! sabaka!" Emäntä käyttäytyi hieman hermostuneesti - ilmeisesti tästä kulkuneuvosta piti osata poistua oikeaan aikaan. Olen huomannut, että ihmiset eivät aina ymmärrä toisiaan. Me koirathan olemme universaaleja maailman kansalaisia ja ymmärrämme vähän kauempaakin tulevia lajitovereita. Ihmisillä ei näköjään ole niin helppoa. Ymmärtäähän tuon: korvat eivät liiku, ihmiset eivät haistele toisiaan ja häntäkin on jäänyt johonkin. Kommunikoi siinä sitten. No joka tapauksessa emäntä yritti kysellä jotain tähän tapaan: "Isvinitsie, skasite pasalsta gdie Len expo" En ollut koskaan kullut tuollaista emännän suusta. Nämä muut ihmiset innostuivat kovin ja alkoivat kovasti viittomaan eri suuntiin ja emännän ilmeestä näki, ettei hän ymmärtänyt yhtään mitä hänelle yritettiin sanoa. Mutta jollain ihmeen konstilla asia selvisi ja hyppäsimme oikealla paikalla pois kyydistä.

Ihmettelin kovasti. Kuvittelin, että olimme tulleet näyttelyyn. Toki paikalla oli koiria ja ihmisiä, mutta tuntui, että vilinää oli paljon vähemmän kuin mihin olen näyttelyissä tottunut. Mutta aivan selvästi show oli sitä samaa kuin kotonakin. Päätin ottaa kauneus unet ennen kehään menoa. Edellisestä kehästä olikin jo kulunut pitkä, pitkä aika. Havahduin, kun ympäriltä alkoi kuulumaan "Hovowart, hovowart!" Emäntä hyppäsi kummissaan ylös. Ilmeisesti meidän aikataulua oli aikaistettu. Nopea sukiminen, hihnan vaihto ja tikkana kehän laidalle. Kilpakumppanina oli vain nuori uros. Ihan mukavan näköinen nuorukainen, täytyy sanoa. Ensin olin hämmentynyt. Näytti, että en ollut saavuttanut täällä mitään - näinkö oli koko matka tehty turhan takia! Vihdoin emäntä supatti, että olin ollut kaunein. Huh! Odottelimme papereita tovin ja emäntä yritti keskustella ilmeisesti kolmen eri kielen sekoituksella sen nuorukaisen omistajan kanssa. Selvisi, että Venäjällä on ainoastaan neljä hoffia ja tämäkin nuorukainen oli matkannut Pietariin Tsekeistä saakka.

Matkustimme takaisin hotelliin jälleen bussilla. Ihmiset ihastelivat jälleen minua, mutta bussi oli aivan täynnä ja minä olin kovin väsynyt. En jaksanut kovin seurustella tuntemattomien kanssa. Emäntä ystävineen ihasteli Pietarin kauneutta ja sen monia loisteliaita rakennuksia. Olimme kaikki niin väsyneitä, että jätimme ryhmäkehät väliin ja otimme päiväunet hotellissa. Lähdimme illalla taas ulkoilemaan. Lenkin päätteeksi emäntä oli tikahtua naurusta. Aivan hotellin takapihalla oli koirapuisto! Suotta oltiin eilisiltna kävelty tuntitolkulla. Kotonahan minä yleensä pidän puoliani ja katson tarkkaan kenen kanssa seurustelen. Nyt en tohtinut olla ärhäkkä - oltiinha sitä vieraalla maalla. Emäntä rohkeni laskemaan minut irti ja sain liikua ja verrytellä jäseniäni vapaasti. Moni paikallinen koira tuli tekemään tuttavuutta kanssani ja saimme mukavat leikit aikaiseksi. Osa koirista oli valtavan suuria. Jopa minua isompia! Päätin vetäytyä välittömästi emännän suojiin ja näytin erityisen kauniin perusasennon. Päättelin, että oli parempi pyrkiytyä kaikin tavoin emännän suosioon.

Seuraavana aamuna emäntä lähti ystävänsä kanssa katsomaan vielä nähtävyyksiä. He tulivat kovalla tohinalla takaisin ja tavarat suorastaan lensivät kasseihin. Emäntä totesi, että Iisakin kirkko oli upea ja loistelias ja hän alkoi vihdoin ymmärtämään termiä "kaunis turhuus". Ihmiset olivat tällä kertaa päättäneet tilata taksin, sillä meidän oli kuulemma heti mentävä näyttelypaikalta taas junaan. Pitkän odottelun jälkeen auto tuli. Hah, vihdoin arvoni oli ymmärretty ja kapusin takapenkille emännän syliin. Siinä sitten paistattelin ja matkustin kuin kuningatar ikään. Ikkunoista näin kuinka kova ruuhka oli. Olimme suorastaan jumissa. Emäntä alkoi jo tuskailemaan kellon kanssa, sillä meidän oli määrä olla kehässä jo pian. Hyppäsimme autosta ja juoksimme kiireen vilkkaan näyttelyhalliin. Emäntä kävi viemässä osallistumismaksumme tiskiin ja ryntäsimme kehän laidalle. Kehämme alkoi juuri. Se samainen nuorukainen olikin jo kehässä ja tällä kertaa sai puunaukset jäädä. Vedimme oman vuoromme rutiinilla ja tällä kertaa tuloksena oli VSP. Mutta kuulemma se viimeinen cacib tuli, josta olimme kovin tyytyväisiä. Olin itsekin kovin ylpeä saavutuksesta. Minua kuulemma saa jatkossa tituulerata kansainväliseksi näyttelyvalioksi.

Kotimatka sujui jälleen rattoisasti junassa. Nythän se oli jo kovin tuttua touhua. Meitä oli opastamassa se sama ystävällinen konnari, joka auttoi meitä kantamuksien kanssa. Jäimme hieman aiemmin pois junasta kuin tulomatkalla. Tällä kertaa Vainikkalassa. Jatkoimme tästä isolla taksilla Lappeenrantaan ja sain jälleen kehuja hienosta käytöksestäni. Noh jos näin paljon kehutaan, niin pitänee aina käyttäytyä näin. Odottelimme jälleen asemalla ja vaihdoimme junaa. Tällä kertaa taas tarvitsimme häkkiä. Koin eräällä pysähdyksellä järkytyksen. Samaan vaunuun änki kissa. Voitteko kuvitella! Hillitsin itseni - pieni epäilys oli, että räyhäämisestä olisi voinut tulla kovastikin sanomista. Yön hämyisinä tunteina olimme vihdoin kotona. Sain sapuskaa ja tyytyväisenä huokaisin omaan pesääni. Kylläpä reissaaminen on rankkaa, mutta jälleen oli mukavaa!

Tarinahan alkaa siis siitä, kun nuo meidän valkoiset on niin sanottuja metsästyskoiria. Olen aina välillä yrittänyt Napsulta kysyä mitä ihmettä se tarkoittaa. Napsu on selittänyt asian niin, että metsästys on sitä, että ajetaan takaa jäniksiä. Tico on kyllä vakavasti ollut eri mieltä ja yrittänyt tolkuttaa meille, että metsästys on lintujen etsimistä ja haukkumista puuhun (mikä kyllä voisi käydä järkeen, kun pallotkin välillä lentävät kuin linnut). Napsu oli kuitenkin aivan varma asiastaan. Tosin olen joksus kuullut emännän tokaisevan, että Napsu onkin pystykorvanartun ruumiiseen syntynyt ajokoirauros - mitä tämä nyt ikinä tarkoittaakaan. Ja koska Napsu on aina niin topakka, päätin uskoa Napsua.

Ja eilen koitti tilaisuus. Olimme iltalenkillä ja koska nykyisin lenkkeillemme kummallisen myöhäiseen aikaan, sain kipsutella irti. Ja siitä se pomppasi - aivan nenän edestä lähti jänis. Pahkeinen, kun se pääsi karkuun, mutta sitkeästi jäljestin ja yritin selvittää mihin se pupu meni. Emäntä huuteli minua melko tiukalla äänen sävyllä takaisin, mutta tiukka keskittyminen vei kuulon. Ja sitten sain oikein kunnon vainun ja lähes törmäsin jänikseen. Siitä se ajo sitten lähti. Ajoin jänistä emäntää kohti - siitähän kai metsästyksessä on kyse. Mutta se idiootti laski jäniksen läpi ja Napsukin seistä toljotti vain paikallaan. Ajo siis jatkui. Tunsin kuinka tuuli viuhui korvissani ja näin pikku töpöhännän vilkkuvan aivan edessä. Tiukassa mutkassa vasemmalle sain paremman ajolinjan ja tunsin kuinka jalkani pureutuivat paremmin kuin koskaan hiekka maahan. Jänis ajautui hieman ulkokaarteelle ja suorastaan tunsin kuinka kuroin välimatkaa umpeen. Ja NAPS! Siinä se oli - voitin!. Jäniksestä tuli hippa. Mikä lie sille jänikselle sitten tuli - olikohan väsynyt pitkästä juoksusta, kun kävi ykskaks tielle pötköttämään.

Napsukin kirmasi pian takana - se oli saanut itsensä ujutettua irti kaulapannasta, kun tajusi, että jänis pääsi karkuun. Emäntä hölkkäsi vähän taaempana (edelleen ihmettelen miten ne ihmiset pysyvät hengissä, kun eivät jaksa kunnolla edes juosta). Lönköttelin voitonriemuisena vastaan ja odotin suuria kehuja, mutta vastassa oli kyynelehtivä emäntä. Tulkitsin ne ilon kyyneleiksi, kun lähdimme niin vauhdikkaasti kertomaan isännällekin. Juoksimme koko matkan kotiin ja emäntä ryntäsi isännälle kertomaan tapahtunutta. Ja aivan kuin isäntä ei olisi uskonut, vaan se hyppäsi saman tien autoon ja lähti katsomaan tuota tapahtumaa. Mutta jotenkin jäi paha maku suuhun. Missä rapsutukset, missä voittajalle tarkoitettu extrasapukka annos...

Tuosta kuulosta vielä. Emäntä kun tuntuu moittivan minun kuulemma kovin valikoivaa kuuloa, niin pitäisiköhän taas ensin tarkistaa oma pesä? Emäntä ja isäntä käyvät varsin kummallisia keskusteluja kuten: Isäntä: "Ilovaarirokki se on taas loppuun myyty" Emäntä:"Ai jaa, saiskohan sieltä nyt pakastimia halvalla?" Emäntä oli ilmeisesti kuvitellut, että kysymyksessä oli Markantalon loppuun myynti... Myös erään kerran emäntä ja isäntä keskustelivat koirien kouluttamisesta ja erääseen sääntökysymykseen emäntä vastasikin yllättäen: "Mutta eikös se johtunut siitä, että kone oli melkein kuiva" Isäntä meni kovin hiljaiseksi ja pyysi sitten toistamaan vastauksen - joka edelleen pysyi samana. Sitten olikin jo pakko kysyä, että mihinkähän kysymykseen se emäntä oikein vastasi... Vastaavia tilanteita on paljon. Sekin on hauska seurattavaa, kun emäntä ryntäilee ympäri huushollia, kun kuulee puhelimensa soivan, mutta ei kuule, mistä suunnasta ääni tulee.

Emäntä on ollut koko kevään joko turkasen kiireinen tai pohjattoman väsynyt, joten en ole saanut häntä koneen äärelle naputtelemaan. Mutta nyt kun muu poppoo on päiväunilla, sain vihdoin tilaisuuteni hänen sihteeripalveluilleen.

Emäntä tuoksui koko kevään omituiselta ja se käyttäytyikin välillä niin epämääräisesti, että toisinaan tuntui, ettei häntä uskalla laskea silmistä hetkeksikään. Päätin seurata vessaankin - ihan vain varmuuden vuoksi. Minussa heräsi myös vahva suojelun halu ja päätin karkoittaa kaikki uhkaavat tekijät emännän ympäriltä. Tässä asiassa piti kyllä kuunnella emännän toiveita, ettei homma menisi överiksi.

Uskokaa tai älkää - kaiken suojelun palkaksi ryökäleet kantoivat meille taas pennun!! Sellainen ihmisnarttupennun. Täytyy vain ihmetellä kuinka tuo itseään ylivertaisena pitävä laji selviää ensimmäisiä viikkoja pidemmälle, kun pennut ovat niiiin avuttomia, eivätkä laske emojaan mihinkään. Kuinka niille voi edes etsiä ruokaa, kun emot voivat jättää pentunsa vain hetkeksi ilman valvovaa silmää. Me ollaankin Napsun kanssa yritetty parhaan kykymme mukaan auttaa emäntää ja isäntää hoito toimissa.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että aivan ensimmäisinä päivinä teki mieli vähän mököttää. Ensinnäkin emäntä lähti reissuun viideksi päiväksi ja kun tuli takaisin pentu kainalossa, niin kuri koveni kertaheitolla äärimmäisyyksiin. Ei saa tehdä sitä, ei saa tehdä tätä, ole kunnolla, pysy maassa... Tätä simputusta tuntuu vain jatkuvan. Onneksi myös talouden valkoiset saavat osansa. Jokatapauksessa, kun keväällä sain jatkuvasti kuulla siitä, miten tärkeä koira olenkaan emännälle ja suureksi avuksi monessa asiassa, niin tällainen kohtelu tuntui epäoikeudenmukaiselta. Jaksoin mököttää vajaan päivän verran, mutta sitten uteliaisuus todella voitti ja päätin alkaa erityisen tottelevaiseksi ja kuuliaiseksi. Nyt sitten olen taas päässyt emännän suosioon ja saan kulkea mukana erilaisissa paikoissa.

Esimerkiksi kävimme marjassa kuluneella viikolla. Hieman teki mieli närkästyä asiasta, kun yritin kaikessa rauhassa poimia mustikoita, niin emäntä seurasi koko ajan perässä ja hätisti puskasta pois. Marjat olisi kuulemma pitänyt saada sankkoon - ei suuhun. Mitä järkeä on kanniskella mustikoita pois metsästä, kun ne voi hoidella samoin tein? Kysynpä vaan. Ihmiset tuntuvat elävän aivan liikaa tulevassa ja unohtavan nauttia nykyhetkestä. Kaikenmoinen hamstraaminen ja tulevaisuudesta huolehtiminen tuntuu aiheuttavan aikamoista stressiäkin. Hei, ottakaa rennosti ja nauttikaa vaikkapa nyt niistä mustikoista just silloin juuri siinä paikassa!

Emännällä on kummallisia vihollisia. Vietin erään illan hänen kanssaan kasvimaalla sotimassa jotain rikkaruohoja vastaan. Ne olivat kuulemma emännän poissaollessa vallanneet koko kasvimaan. Yritin jäljestää näitä rikkaruohoja, mutta ilmeisesti olin väärillä jäljillä, kun emäntä huhuili koko ajan viereen (pelkäsi, että lähtisin vartioimaan pihamaata läheiselle tielle). Vihdoin taisin hoksata jutun juonen, kun yritin kaivaa mansikoita vesiheinän seasta. Ilmeisesti juuri nuo heinät olivat niitä vihollisia, kun emäntä niin kovasti kehui toimintaani. Kyllä olin ylpeä itsestäni. Urakka jäi meiltä kesken, kun se ihmispentu taas alkoi huutelemaan emäntää sisälle. Mutta aivan kuin olisin kuullut emännän mutisevan jotain kemiallisesta sodan julistuksesta rikkaruohoille...

Isäntäkin sai emännän omituisuudesta osansa kevään aikana. Isäntä väitti kiven kovaan, että naisista - olivatpa sitten kaksi- tai nelijalkaisia - on hankala ottaa selvää. Tico kuulemma menee reilusta sohvan viereen ja paiskaa tassulla, että nyt tekisi rapsutus kutaa. Napsu taas menee vaivihkaa sohvan viereen ja jos isäntä ei heti hoksaa rapsuttaa, niin palkkiona on kylmä mulkaisu ja mielenosoituksellinen selän kääntö. Ihmisissäkin kuulemma nämä naiseläjät eivät saa suoraan sanottua, jos on jotakin ongelmaa vaan mieseläjän täytyy yrittää nyhtää tieto emännästä ja asiat helpottuvat kertaheitolla. Itse en tunnusta moista, en... Mököttäminenhän ei ole tätä eihän?

Olen saanut ulkoilla ulkotarhassa nyt jo reilun viikon päivät. Itseasiassa saan olla ulkona jo koko päivän. Ja saan jo myös pikkaisen jahdata lumipalloja ja kolata lunta. Kävin siis lekurissa helmikuun alussa ja silloin otettiin uusi kuva käpälästä. Murtuma oli lähtenyt luutumaan hyvin ja paketin sai ottaa jo jalasta. Lenkille ei kuulemma vielä pääse ja ylimääräinen hyppiminen pitäisi rajoittaa. Tosin en tunne termiä: rajoittaa hyppiminen...

Emäntä sai samalla reissulla varsinaisen kuningas ajatuksen. Makoilin krapulassa eläinlääkärin lattialla ja emäntä vilkaisee onnellisena kelloa ja toteaa, että mehän ehdimme vielä soittotunnille. SOITTOTUNNILLE! Kuka idiootti vie krapulaisen hovarontin pianotunnille? No meidän emäntä... Ensinnäkin kävely autolle meni vähän niin ja näin ja emäntä joutui auttamaan takapuolesta autoon. Sitten mennään konservatoriolle, jossa ihmiset nauroivat minulle, kun etu- ja takajalat menivät vähän eritahtiin. Sitten kiivetään rappusia ja hui kamala, että huimasi. Itseasiassa huimasi niin kovasti, että jouduin pötkähtämän keskelle portaita. Siinäpä emäntä sitten jumppasi ja kantoi vetelän rontin toiseen kerrokseen. Soitonope on oikein mukava täti - olen toki tunneilla käynyt ennenkin. Mutta nyt ei kyllä häntää heilututtanut, kun siinä täti ja emäntä yhdessä tuumin kilkuttivat kahta - siis KAHTA - pianoa ja harjoittelivat Sostakovitsia.

Kerrataanpa vielä: Hirveä jysäri ja ihmiset soittavat kahdella pianolla modernia pianomusiikkia. Voiko pahempaa kohtaloa koiralla olla! Jollain ihmeen konstilla siitä selvittiin. Kun vihdoin päästiin kotiin, oli meillä vieraita. Sen verta närkästynyt olin saamastani kohtalosta, että mökötin eteisessä, enkä antautunut rapsutettavaksi. Siinähän mietti emäntä tekosiaan.

Tämän sairasloman vuoksi olen kuullut aivan mahdottomia herjauksia. Lisäksi minua ei ole muistettu ruokkia. Ensinnäkin ihmisväki väitti, että olen lihonut sairaslomani aikana. Miten ihmeessä tällainen neiti voi lihoa, jos saan hädin tuskin kaksi raksua aamuin illoin ruoaksi? Kysynpä vaan. Ja toisekseen: katsoisivat porsaat ensin peiliin, ennen kuin arvostelevat ERI:n arvoisen koiran linjoja. Pyh. Tuo ruoan vähyys on suorastaan pakottanut minut etsimään ravintoa kaikista mahdollisista tilanteista. Tästä taas tietysti seuraa mahdoton metakka.

Onneksi jo nyt kun pääsee ulkotarhaan, niin olen sen verta voinut jumpata, että alan olla taas sutjakassa kunnossa. Tosin täytyy myöntä, että omastakin mielestäni on loisto poissa, kun lihakset ovat hävinneet. Täytyy vain treenata kovasti Napsun - tarha toverini - kanssa. Joka aamu aloitammekin heti ulospäästyä lihas- ja vetreysharjoittelun kevyellä aamupainilla. Eiköhän tässä taas päästä kuntoon.

Napsu kertoi juuri saamastaan kohtelusta. Tämä kaveri pitää paljon lämmöstä ja saunomisesta. Nyt on kuitenkin jäänyt jo muutamana iltana saunat väliin, kun ei kuulemma tarvitse ihan joka ilta saunoa. Olen minäkin koittanut tuota saunapuolta, mutta ei se oikein minun juttuni ole. No Napsu joka tapauksessa pyrkii joka ilta saunaan. Tänään sattui ikävä kyllä olemaan suihkuilta. Näpsälle sattui vahinko ja hän pyrki saunaan. Todettuaan lauteet kylmäksi ja kun lähempi kiukaankin tarkastelu osoitti, että sauna ei tänä iltana lämpiä, päätti hän poistua. Emäntä oli paraikaa suihkussa ja eikös siinä sitten käynyt niin, että Napsu loikkasi suoraan vesilätäkköön. Voi sitä piipityksen määrää, jonka tuo pikku-valkoinen päästi ulos tullessaan!

Nyt meillä kilisee koko sakilla. Emäntä on aivan sekaisin. Niin minähän siirryin eläkeläiskoiraksi jokin aika sitten. Siihen saakka oltiin emännän kanssa treenaamassa melkein joka ilta. Nyt juuri tänään, kuta kuinkin kello 11.27 emäntä huokaisi todella raskaasti ja alkoi maanisesti tutkia koirasivuja. Ääneen totesi, että nyt on aivan pakko saada harrastuskaveri. Sitten se jo kohta liki itkeä tyrskii, että eihän hän voi uutta koiraa ottaa, kun minunkin kanssa kuulemma pitäisi jotain järkevää keksiä. Ota noista kaksijalkaisista nyt selvä! Siis on aivan järkevää esimerkiksi harrastaa roskisten kaivelua, lumihangessa pyöriskelyä, sohvalle yrittämistä ja nelitassu loikkaa. Kun vielä jollain konstilla saisin viestini läpi, että palloakin voisi joskus heittää, niin eihän tässä mitään hätää olisi.

Sitten meidän valkoisetkin kilistelivät tosissaan. Isäntä lähti aamusta ampumaan hirvikoetta. Sehän pakkasi aseensa autoon ja veti metsästysreleet niskaan. Tico ja Napsu olivat aivan täpinöissään. Kyllä niiden naamat venähti, kun isäntä jätti ne sisälle. Tico kilisytteli tosissaan ulko-oven kahvaa. Hölmö - se ovi aukaistaan siitä lukosta. Ticolla oli illalla muutenkin tiukkaa. Kaikki lelut, joilla se yritti leikkiä otettiin pois. Rikkominen ei kuulemma ole leikkimistä (sen minä jo tiesinkin). Tico yritti kovasti vahtia lelujaan, mutta siitähän seurasi vain niskavillojen tomeraa ravistelua. Loppuillasta Tico makasi matomatalana lapasen päällä. Oli se sen verta vakavan näköinen, että en tohtinut käydä sitä lapasta varastamassa. Mutta pallolla yritin näyttää miten leikitään oikeasti. Ensinnäkin parasta olisi päästä vähän korkeamalle. Sitten pallo tipautetaan ja alamäkeen pallo kierii mukavasti. Mikä sen parempaa kuin rynnätä perään. Sitten palloa voi laittaa eri paikkoihin. Emännän kotitossut on ihan jees ja sillä saa ihmiset nauramaan. Hauskin on kuitenkin ollut isännän maiharit. Siinä joutuu jo vähän askartelemaan, että saa pallon pois. Sitten palloa voi pompottaa seinään. Tosin ylläripylläri se kielletään melko pian kuulemma kovan metelin vuoksi.

Illalla kyllä minullakin alahuuli väpätti. Emäntä otti ja läksi valkoisten kanssa lenkille. Isännälle siinä sitten yritin sanoa, että nyt se akka unohti minut. Mutta ei isäntä ymmärtänyt. Ensin yritin huomion saada kovalla ininiällä. Ja kun katsekontakti oli saavutettu lähetin kiivaasti telepaattisa viestejä. Kyllä en tiedä mitä näiden ihmisten kanssa tekisi...

Noh koitetaan selvitä joten kuten!

Aivan pienenä tyttönä pidin kovasti myös kottikärryistä. En tiennyt hauskempaa hupia kuin pyörittää nojallaan olevan kottikärryn pyörää. Emäntä nauroikin, että minulle pitäisi viedä hakumetsään kottikärryt, niin haukkukin irtoaisi!

Kun emäntäni kävi minut hakemassa, hänellä oli sellainen vanhahko volvo. Se oli mainio matkailu auto. Kontissa oli niiiiin paljon tilaa, että sovin sinne pitkälleen vaikka kuinkaperin. Nyt meillä on tällainen farmari passatti ja joudun konttitilan jakamaan noiden valkoisten rääppänöiden kanssa.

Isäntäni ei ollut harrastanut koiranäyttelyitä ennen minuun tutustumistani. Emäntä houkuttelikin isännän mukaansa Lappeenrannan näyttelyyn pääsiäisenä 2007. Minun kannalta tylsää oli se, että isäntäväki lähti syömään ja tanssimaan hotellilla. Ajattelivat, että olisin heitä odotellut kiltistä huoneessa. Kissanviikset sanon minä! Jos reissuun lähdetään yhdessä, niin siellä kanssa viihdytään yhdessä. Emäntä yrittikin jo karata heti alkumittelöissä. Niinpä pinkaisin ovesta perään. Isäntä oli juuri vaihtamassa vaatteita, joten sainpas sen juoksentelemaan kalsareissaan hotellin käytävillä, heh heh! Mutta jos olisin tiennyt mihin joudun, niin olisin jättänyt tuon äskeisen tekemättä.

Olin jo onneni kukkuloilla, kun he ottivatkin minut mukaan. Mutta tylsät oli bileet. Istua nakotin volvon kontissa koko illan, pyh. Ajattelinkin tehdä jäynää, mikä oli varsin helppoa, kun emäntä oli antanut edellispäivänä raakaa kananmunaa ja ruokaöljyä ruokani seassa. Änkesin itseni etupenkille, taiteilin kiikkerästi apukuskin tuolille ja kyykistyin antaumuksellisesti. Olin varsin tyytyväinen siihen hajukasaan, jonka sain aikaiseksi tikistettyä. Tämän jälkeen uni maittoikin hyvin kontin puolella. Emäntä ei vielä huomannut mitään, kun haki minut myöhemmin illalla takaisin huoneeseen.

Seuraavana aamuna isäntä oli hieman pääkipuinen ja jäi hotellille nukkumaan, kun me emännän kanssa kävelimmä näyttelypaikalle. Kun kehämme oli ohi (olin muuten PN4!), soittelimme isännälle kyytiä hakemaan. Hän kuulemma vastasikin varsin tuskaisen kuuloisena. Isäntä ajeli epätoivoisena pitkin Lappeenrannan katuja, kaikki ikkunat auki, minun läjäni apukuskin penkillä ja yritti etsiä lyhintä mahdollista reittiä näyttelypaikalle! Hotellin parkkihallista oli aikaa poistua ainoastaan 15 minuuttia, joten penkin siivousoperaatio jäi näyttelypaikalle. Aamupalakin oli kuulemma mennyt hukkaan ja löytyi varsin pikaisesti parkkihallissa auton vierestä. Olisi siinä ollut poliiseilla ihmettelemistä jos olisivat sattuneet pysäyttämään, heh! Kyllä olin tyytyväinen itseeni.

Isäntäväki on myöhemmin todennut, että nauru oli silloin kaukana. Nyt tosin jutulle nauretaan kotonakin vedet silmissä. Isännällekin kuulemma oli ollut pistämätön kokemus tämä koiranäyttelymatkailu.

Isäntä sai seuraavan kerran tuta koirien mahtavat aromit heinäkuussa. Olimme hakemassa Napsua Kuhmosta. Napsu ei pitänyt autosta ei sitten yhtään. Mökötin kontissa, kun Napsu sai ajella isin sylissä etupenkillä. Isännällä oli silloin varsin ärhäkkä vatsatauti, joten sisua oli vaadittu jo ylipäätään reissuun lähtemiseksi. No Napsu oli sellainen kuplahuuli, kun sillä oli pahaolo autoilusta.

Lopulta tuli varsinainen puklu, josta suurin osa osui isännän povitaskuun ja loput valuivat paidankauluksen sisäpuolelle. Ilmeisesti Napsun ja isännän välillä oli rakkautta ensisilmäyksellä, kun enimpien jälkien pyyhkimisen jälkeen Napsu sai jatkaa isin sylissä. Kihertelin varsin vahingoniloisena, kun pysähdyimme kahveille. Kyllä ihmiset katselivat isäntää, jolla oli erinomaisen tahrainen paita päällään.

Uimassa käytiin ja paljon. Onko mitään niin siistiä, kun jahdata tennispalloa vedestä! Voisin uida ja uida vaikka kuinka paljon! Mitähän silloin joskus nuorena tytönhupakkona oikein mietin, kun en veteen uskaltanut. Napsunkin kanssa kesä meni mukavasti. Ei se miulta hirveästi vie aikaa emännältä.

Mutta mennääs asiaan. Meillähän isäntä on isänmaan ystävä ja käy maanpuolustuskursseilla. Olenpa minäkin oppinut muutaman jutun. Nämä tiedot ja taidot ovat äärimmäisen tärkeitä, kun kyse on pelistä nimellä: Lapasen omistus!

1) Kipu on vain tunne - siitä tietää että on elossa

2) Älä näytä heikkouttasi!

Muutama esimerkki: eräänä treeni-iltana tassuun kirpaisi ja pahasti. Jatkoin treenin loppuun muina koirina. Seuraavana aamuna emäntä kiikutti lääkäriin ja kynsi oli tyystin halki. En minä sitä viitsinyt valitella...

Esimerkki 2: jalka murtui (kerron siitä kohta myöhemmin) sattuihan siihen, hitsi vie. Mutta joka aamu on isäntäväelle annettava lahjoja ja ne on vietävä yläkertaan. Sitten vieraissa paikoissa innostuu niin kovasti, että on aivan pakko pomppia. Siinäpä sitten lääkäri ihmetteli minun kivun sieto kykyä.

Ilmeisesti en ole tätä toista kohtaa tarpeeksi hyvin hoitanut, sillä molemmilla kerroilla jouduin ensin lääkäriin ja sitten sairaslomalle. Plääh!

Mutta siis tuo murtuma homma. Sehän meni näin:

Kävelin aivan rauhallisesti aurinkoisena talvipäivänä. Mukana oli Napsun ja Ticon lisäksi myös naapurin rottis Inca. Ja kun siinä aivan varmasti aivan kiltisti pahaa aavistamatta tepsuttelin, niin eikös se Inca loikannut kimppuun. Jostain syystä emäntä väittää, että olin yhtälailla riitaa aloittamassa. Tyhmä, kun ei ymmärrä mitään. No Inca pääsi puremaan jalasta. Sen verta vihlasi, että emäntä soitti taksin (siis isännän) hakemaan. Illan yritin toteuttaa tuota sääntöä numero 2, mutta niin ne vain veivät lääkäriin. Röntgenissä todettiin sen ohuemman luun menneen kokonaan poikki. Nyt sitten on paketti jalassa ja neljän viikon päästä kuulemma katsellaan tarvitseeko jalkaa leikata. Päässä kilisee jo nyt, kun en saa ulkoilla juuri lainkaan.

Olen kovasti yrittänyt pitää pihaamme puhtaana vieraista koirista ja ihmisistä. Olen varmuuden vuoksi ulottanut tämän varmuusalueen myös lähikaduille. Viime keväänä toteutimme Napsun kanssa partiointia aamuyöstä. Kukonlaulun aikaan - kun isäntäväki vielä nukkui - tiirikoimme ulko-oven auki ja lähdimme huolehtimaan heidän turvallisuudestaan. Joku siinä hommassa meni pieleen, kun kolmannen yön jälkeen jouduttiin Napsun kanssa ulkoruokintaan...

Tuo Inca on ollut aiemmin ok tyyppi. Sitä on voinut vähän säikytellä ja aiemmin olen päässyt niskan päälle rettelöhommissa. Incalla on asuin kaverina rotika Kingi. Juuri silloin, kun olin vielä nukutuksesta tokkurassa tämä Kingi tuli meidän pihalle. Eihän se auttanut, kuin hypätä autosta ajamaan Kingi pois. Voimille se otti ja kun tehtävä oli suoritettu niin ajattelin ottaa päiväunet pihatiellä.

Isäntä kantoi meille TAAS valkoisen koiran. Tico on ihan jees. Saa se kyllä tulla seurustelmaan, mutta parempi totella ja kunnioittaa. Mutta Napsusta on tullut härski. Se meinaa varastaa minun lapaset. Lapasten, sukkien, pyyhkeiden ym. tarvikkeien ainoa tehtävä on olla lahjoina isäntäväelle. Ja mitä enemmän pystyn heille lahjoja kantamaan, niin sitä parempi mieli kaikilla. Sitäpaitsi - lapanen lohduttaa. Vaikka jo aikuinen soturi olenkin, niin joskus tarvitsee saada lapanen suuhun , etenkin silloin kun koskee. No tuo Napsu meinaa varastaa nämä lapaset ja vastaavat. Meillä on joka ilta mahdoton lapasenryöstö urakka. Ja tämä paketti jalassa vaikeuttaa hommaa kummasti. Jouduin jo eräänä iltana komentamaan Napsun kokonaan pois olohuoneesta, kun en oikein olisi jaksanut lapasiani vahtia.

On tuo isäntäväkikin kumma. Valkoiset saavat osakseen hellittelyä kuten: Napsu-napukka prinsessa ja Ticotii ukkeli kukkeli. Mutta minulle kuuluu vain TARA!!!! Mitä jos vähän kuono käy pöydällä tai puran roskista tai yritän muuten saada huomiota...